Helsingin valokuvataiteen museossa oli näyttely. Polaroid-näyttely. Sinne oltiin koottu kasa kyseisiä Polaroid-kuvia eri kuvaajilta ja se oli taidetta. Paikalle oltiin myös raahattu bussilastillinen Satakunnan ammattikorkeakoulun nohevia opiskelijoita ihmettelemään kyseistä taidemuotoa ja ajattelemaan syvällisesti.
Polaroid-kuvat eroavat digi- ja filmikuvista varsinkin siinä, että niiden jälkikäsittelymahdollisuudet ovat lähes olemattomat. Lukuunottamatta sitä, että kehitysvaiheessa olevalle läpyskälle saa piirrellä hetken aikaa (opettajamme, Sir Jere, kertoo tästä elävästi tarinoita), ei minkäänlainen kikkailu ole mahdollista. Teoriassa tämä jättää enemmän sananvaltaa asettelulle ja tarinalle kuvassa, mutta käytännössä se näyttää tarkoittavan tissien näkymisen eksponentiaalista kasvua.
Jos valokuvataiteen museoon todellakin oli kerätty "suomalaisen Polaroid-kuvaston parhaimmisto"(lainaus museon omilta sivuilta), niin kaikkien Polaroid-kuvaajien, taiteilijoiden, ei kannattane lopettaa päivätyötään.
Vedetään happea ja yritetään uudestaan. Ihan rauhassa. Tehtävänämme oli valita yksi kuvasarja Polaroidien joukosta ja kommentoida sitä. Mitä tunteita se herättää? Miksi juuri tämä kuvasarja? Ja tietysti kaikkien suosikki - kirjoita kahden sivun essee tunteista valokuvaan.
Pitkän arpomisen jälkeen päädyin valitsemaan Antti Nylénin "Kissoja"-sarjan, koska se kuvasi aika hyvin näyttelyä kokonaisuudessaan - epätarkkoja kuvia arkisesta tilanteesta, joissa ei ensinäkemältä vaikuttanut olevan mitään museon arvoista. Kuka hitto on Antti Nylén ja miksi 2010 - 2012 otetut kissakuvat (joita on Internet piukassa) kelpaavat Helsingin valokuvataiteen museoon? (Mainittakoot tässä vaiheessa, että mukana oli myös hienoja, sekä pysäyttäviä Polaroideja, mutta yleiskuvaksi näyttelystä jäi se, että kunhan kuvassa on tissit, se riittää)
"Ilmeisesti Nylén on näitä valokuvataiteen vanhoja pioneerejä, joiden nimen kuullessa koko Suomen Polaroid-skene värisee innostuksesta", päättelin. Miksi ylipäänsä olin näin negatiivisellä asenteella liikenteessä? Nylén halusi varmasti lavastaa vanhoja, kaikille Polaroid-intoilijoille tuttuja tilanteita uudestaan kissojen avulla. Piilevä huumori ja kuvien sisäinen intertekstuaalisuus aukeavat varmaankin jokaiselle valokuvaajalle ja taiteilijalle, mutta itse katselin kuvia tyhmänä. Nehän on epätarkkoja kissakuvia.
Apuun riensi Valokuvataiteen museon puhelinlinja, johon soittamalla Nylén itse selitti, että on ammatiltaan kirjailija, eikä valokuvaajana kuin pahainen amatööri. Annamme puheenvuoron Antille itselleen:
"Polaroid-kuva on enemmän kuin valokuva. Jokainen otos on ainutkertainen, sillä siitä ei jää muokattavaksi ja monistettavaksi negatiivia. Kukin kuva on suorastaan lihallinen, hengittävä otos ja kunnioitankin Polaroid-kuvaa tavarana. Se on pysyvä muisto ohikiitävästä hetkestä." Olen toki vain kyyninen opiskelija, joka ymmärtää taiteesta yhtä paljon, kuin hampurilainen lehmän ruuansulatuksesta, mutta tuo kuulostaa kyllä taiteelliselta diibadaabalta. Jos itse räiskin satunnaisia tissikuvia, onnistun välttämään vankilatuomion ja vien ne taidenäyttelyyn, olenko valokuvaaja? Onko Antti Nylén taiteilija?
Lopulta Antti itse kakoo sanat, joita olen odottanutkin: "Yllätyin, kun pääsin mukaan näyttelyyn. Ostin Polaroid-kameran 2010 vapaa-ajan harrastusta silmällä pitäen, enkä ole siihen hirveästi panostanut. Kuvaajana en ole edes amatööri, vaan täysi noviisi"
Täytyy myöntää, että kokemus hieman lässähti. Kiistämättä hienojen töiden joukossa oli myös tökeröiltä amatöörinapsuilta näyttäviä turautuksia, jotka saattoivat olla... niin. Tökeröjä amatöörinäpsäisyjä.
Nyt, kun naapurin Eskollakin on varaa ostaa itselleen hieno järkkärikamera ja opetella Photoshopin salat ainakin välttävästi verrattain helposti, on taas oltava Ylpeästi Erilainen. Polaroideja ei joka poika ota! Niissä on sitä jotain!
Mitä? Itse en ihan ymmärtänyt. Toki osa kuvista oli hienoja ja ajatuksia herättäviä, mutta mitään uutta ei itse Polaroid-metodi kuviin tuonut.
Helvetin hipsterit.
